Oaxacan aika

Kuukausi Oaxacassa on täynnä. Siihen aikaan on mahtunut kaikenlaista. Pari päivää vähän kamalassa hostellissa asuttuamme vuokrasimme asunnon ihan keskustan läheltä. Pari huonetta, pieni keittiö, kylpyhuone ja ihana vehreä patio. Vuokra ei päätä huimaa, maksetaan neljästään tuhat pesoa viikko eli noin 55 euroa. Ja vuokraemäntä Vicenta on itse ihanuus. Omien sanojensa mukaan hän on ottanut meidät siipiensä alle. Toisinaan istutaan hänen luonaan kaakaolla ja toisinaan hän tuo meille paikallisia herkkua maistiaisiksi. Hän opetti meille miten valmistetaan paikallista herkkua molea, chili- ja suklaapohjaista kastiketta, riisillä. Se oli taivaallisen hyvää.

Kevätpäivänseisauksen kulkue oli aamupäivän ilo johon tupsahdin sattumalta kun aamupäissäni yritin löytää joogasalia. Kun löysin salin erään sisäpihan perältä, se kaikui tyhjyyttään ja kuivuneet lehdet pyorivät nurkissa. Se siitä sitten. Palasin kaduille yli satapäisen lapsilauman keskelle. Näky oli varsin hellyyttävä, eläinasujen kirjo oli valtava. Oli apinaa, kanaa, haita, tursasta, leppäkerttua... toista samanlaista asua oli yhdellä silmäyksellä vaikea havaita. Jokainen köydellä karsinoitu päiväkotiryhmä kantoi mukanaan itseaskarreltuja luonnonsuojeluun kannustavia plakaatteja ja banderolleja ja marssi torvisoittokunnan säestämänä kaupungin katuja pitkin keskusaukiolle, zócalolle. Myyh, kyynel.
Ekomessuillekin tupsahdin ihan vahingossa. Siellä oli näytillä aurinkouuneja, komposteja, kierratysmuovilaatoituksia ja kaiken huippuna polkupyöristä tuunattuja talouskoneita. Osallistuin arvontaan mutta voitto meni toiselle numerolle. Pitänee kyhätä vaikka laulikseen oma poljettava blenderi.
Yhtenä päivänä vuokrattiin vuokraemännän pojan, Leninin, autoa. Ajeltiin poikien kanssa kaupungista ulos tutkimusmatkalle. Jonna oli koulussa opiskelemassa ahkerasti espanjaa. Tietenkin poliisit pysäyttivät meidät. Joku paperi-ei muka löytynyt-auto hinaukseen jne jne. Niin sitä turrea vietiin. "Se toinen vaihtoehto" sujahti sakkovihon välissä hymyilevän jeparin taskuun. Prkl. Reissu oli muuten mukava ja näin isoimman puun ikinä. Ympärysmitta yli 42 metriä ja ikää yli 2000 vuotta. Puu oli aidattu, enkä päässyt halaamaan sitä, mutta vanha herra ojensi oksaansa joten sain nuuskutella edes vähäsen.
Kaupungin etnobotaninen puutarha tuli tutuksi useammallakin visiitillä. Ensimmäisellä kerralla meitä ohjasti elegantti Carol-rouva mielenkiintoisine tarinoineen kolmen tunnin ajan ympäri kaunista puutarhaa. Puutarhassa on laaja kokoelma Oaxacan maakunnan kaikista eri ilmastoista. Siellä on aavikon, rannikon, trooppisen metsän ja vuoriston kasveja. Paikka oli varsin pätevä myös pojille ottaa lähikuvaa eri kasvilajeista, joten pyörät pistettiin pyörimään kuvauslupia varten. Lupaa pyydettiin kirjallisesti itse johtajalta. Johtajalta tulikin mitä lämpimin vastaus. Kirjoitti että äidin puolen suku oli suomalaisia ja olisi ilo tavata meidät. Siellä sitten istuttiin toimistossa kuulemassa hyviä vinkkejä matkan jatkoa varten ja tarinaa puutarhasta. Vuoteen 1993 asti Santo Domingon kirkon iso luostaripiha oli armeijan hallussa. Kun toiminta haluttiin siirtää vanhan kaupungin ulkopuolelle ja restauroida luostaripiha, entiseen uskoonsa, oli Alejandro suunnitelmineen pistämässä varvasta oven väliin. Hyvä proffa!

Pääsiäinen tuli hulinoineen ja kaupunki täyttyi kaikenlaisesta tapahtumasta ja väestä. Sesonkiaika oli hyvä syy jäädä vielä viikoksi Vicentan huokeaan helmaan. Varsinaisena pääsiäisviikonloppuna käytiin katsomassa pitkän perjantain kulkue. Siinäpä ne pääsiäistouhut olikin. En koskaan ole ollut kyseisen juhlan varsinainen fani muuten kuin lomien takia. Lauantaina suunnattiin poikien kanssa ylös vuorille Ixtlan de Juarezin kylään. Ensimmäinen yö vietettiin Ecoturixtlanin leirintäalueella puumajassa teltassa. Ihanaa oli olla pitkästä aikaa oikeassa metsässä jossa oli vilpoisaa ja havu tuoksui. Seuraavana päivänä puhuteltiin paikan pomoa ja saatiin lupa yöpyä keskenämme vielä ylempänä Los Pozuelos:ssa. Metsään ei normaalisti pääse ilman maksullista opasta. Ixtlanin kylä tarjoaa ekoturismipalveluja ja niistä saatavilla tuloilla kehittää oman kylän toimintaa. Metsä ylhäällä 3000 metrissä oli vielä ihanampi. Illalla tuli vielä pieni raikas sade. Oli varsin mukavaa vääntäytyä villatakkiin ja sadevaatteisiin, niin hullulta kuin se varmaan kuulostaakin. Nuotion sammuttua kömmittiin makuupusseihin vanhan naavaa kasvavan taikapuun alle pystytettyyn telttaan. Auringon noustua alkoi kova surina ja lintujen laulu. Tein pitkän lenkin yksiseni pitkin poikin polkuja, sillä aikaa kun pojat kuvailivat omilla poluillaan. Iltapäivällä palattiin kyydillä kylään ja sitä kautta colectivolla kaupunkiin.
Ja seuraavana aamuna, tiistaina, suunnattiin taas uudestaan ylös, Sierran toiselle puolelle. Etnobotanisen proffa halusi viedä meidät henk.koht. opastukselle pilvimetsään. Pojat pistettiin pick-upin lavalle ja minä menin sisälle proffan ja tämän ystävän Alexin väliin. Ajettiin Ixtlanin havumetsien ohi vuoren yli toiselle puolelle missä pilvimetsä huumasi olemuksellaan meidät kaikki. Niin kaunista! Proffa kertoi kasveista ja niiden käytöstä ja mie kuuntelin. Käytiin syömässä Valle Nacionalissa jossa ilmasto oli jotain ihan muuta kuin vuoren toisella puolella, kostean kuumaa! Paluumatka oli sumuisin ikinä, mitäs muuta voisi pilvimetsästä kuvitellakaan. Eteenpäin näki muutaman metrin ja rinne varsin jyrkkä. Varsin jännittävää!
Vuorelta kotiin nukkumaan ja aamulla odottikin tavaroiden pakkaus. Kerkesin vielä tehdä visiitin tekstiilimuseoon jonka näyttely oli mielenkiintoinen ja hyvin toteutettu. Kaiken päälle rakennuskseen oli toteutettu mukavia pieniä yksityiskohtia jotka miellyttivät miun silmiä. Vicentalle hyvästit ja yöbussi vei/toi meidät Tuxtla Gutierreziin. Yön pimeydessä iski haikeus. Oaxacan aika oli mulle vähän takkuinen syystä tai toisesta, meren jälkeinen masennus ja sportin puute sai kaupunkielon tuntumaan ahdistavalta ja pölyiseltä. Silti se oli mukavimpia kaupunkeja missä olen käynyt ja aion vielä palata, joskus. Silmien painuessa kiinni unien maailmaan, minä painoin Oaxacan sydämeeni.